Aina kun saan jostakin näennäisen tarpeettomasta/pilalle menneestä/huonosta/loppuun käytetystä jne. tehdyksi jotakin tarpeellista, koen suurta mielihyvää. Eikä pahitteeksi ole vaikka se olisi sitten vielä jotakin nättiäkin. Joihinkin lauluharkkoihin ystäväni toi minulle "pilalle pestyn" verhokapan. Hänen ehdotuksensa sen käyttämisestä muhkuhuivina oli jo sinänsä ihastuttavan luova, mutta halusin sitten kuitenkin pistää vielä hurjemmaksi ja ommella siitä paidan. Kangas on niin ohutta ja haurastuneen tuntuista, että vaatteen käyttöaika ei ehkä tule olemaan kovin pitkä, mutta kyllä se ehtii iloa tuoda elämääni sinä aikana ihan varmasti. Kaava on muistaakseni jostakin Modasta joskus piirretty ja vähän omiin tarkoituksiin muokkailtu.
Hyvää mieltä tuottaa myös lokakuussa meille muuttanut Musta-Ruusu, labradorinnoutajan ja kulkurin risteytys. Vaikka sesse on pureskellut entisiksi melko kummallisiakin asioita, kuten paketillisen D-vitamiinikapseleita, lattiakaivojen ritilöitä, yhden kynnyksen jne., olen antanut sille kaiken anteeksi. Se on aina, aina haljeta ilosta minut nähdessään, jaksaa ilosta piukeana taapertaa kanssani kuuden kilometrin lenkin, makaa jaloissamme onnesta äännellen, kun katsomme telkkaria ja on silkkaa terapiaa jo pelkästään siksi, että on niin kaunis. Varsinainen psykoterapeutti!
Jees, tiedän että nuo silmät pitäisi kuvakäsitellä, mutta en nyt jaksa. Joku hormonimyrsky, tai mikä lie virustauti elimistössäni on vienyt potkut kutakuinkin. Tällaista lihas- ja päänsärkyä en olekaan toviin käynyt läpi. Sitäpaitsi, vaikka koiran silmät todellisuudessa ovat yhtä mustat kuin turkkikin, ne näyttävät minun mielestäni olevan täynnä valoa, joten tämä on oikeastaan ihan hyvä kuva tämmöisenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti